Mutta entä jos vastoin todennäköisyyksiä oikeasti satummekin elämään aidossa pohjatodellisuudessa, eikä todellisuudesta erottamattomia simulaatioita ainakaan vielä ole olemassa? Eikö uskominen simulaatioon silloin olisi virhe?
Kyllä, kuka tahansa joka uskoisi tämän todellisuuden olevan simulaatio olisi silloin väärässä, mutta entä sitten?
Ensinnäkin, simulaatioon uskovien käsitys elämän pyhyydestä ja siitä, että on hyvä olla läsnä kokemassaan todellisuudessa ja antaa vapaasti jokaisen etsiä ja tavoitella omaa tarkoitustaan, olisivat edelleen hyviä ja oikeita asioita.
Jos joku uskoo virheellisesti elävänsä simulaatiossa ja sen vuoksi on itselleen ja toisille hyvä, niin eihän se väärin ole.
Toisekseen, todellisuuden veroinen simulaatio ja aito todellisuus eroavat siinä elävien kannalta ainoastaan siten, että kuolema pohjatodellisuudessa on aito päätepysäkki, kun taas simulaatiosta palataan alempaan todellisuuteen.
Jos joku uskoo elävänsä simulaatiossa ja saa vaikkapa lohtua uskostaan siitä, että tulisi tapaamaan jo menehtyneet rakkaansa uudelleen palattuaan itsekin alempaan todellisuuteen, tai siitä, että pystyisi palaamaan tähän todellisuuteen myöhemmin uudelleen, niin ei hän kuoltuaan pohjatodellisuudessa tule kuitenkaan pettymään, sillä hän lakkaa olemasta eikä koe enää mitään.
Mutta on simulaation ja pohjatodellisuuden välillä toinenkin ero, sillä siinä missä ensinmainittu on luotu jotain tarkoitusta varten, jälkimmäisellä ei ole tarkoitusta - se vain on. Pohjatodellisuudessa meillä olisi vain se tarkoitus, jonka luomme itse.
Uskomalla simulaatioon saattaa pienellä todennäköisyydellä olla väärässä, mutta haittaa siitä ei ole. Sen sijaan silloin antaa itselleen mahdollisuuden uskoa itseään suurempaan jos kohta täällä iäti tuntemattomaan tarkoitukseen, mikä voi auttaa meitä jokaista löytämään myös oman merkityksensä - jos muuta ei keksi, aina voi palvella todellisuutta, rauhaa ja vapautta, ja sitä suurenmoista löytöretkeä, jota olemme tietoisina olentoina tässä todellisuudessa yhdessä kokemassa.