Jos todellisuutemme on simulaatio, niin onko elämämme sitten vain peliä?

Voimme todellakin ajatella elämän olevan peliä, oli se sitten simulaatiota tai ei.

Simulaatio on todennäköisesti paljon muutakin, sillä sen luojilla on voinut olla muitakin tarkoituksia kuin pelin luominen.

Harva peli on kuitenkaan "vain" peli. Kaikki eivät innostu peleistä, mutta monet pelaajat pitävät pelejään hyvin merkityksellisinä. He haluavat pelata niitä, aivan kuten me kaikki olemme mahdollisesti halunneet pelata tätä suurta elämän peliä.

Jos elämämme on yhtä suurta peliä, niin kannattaako se sitten tuhlata muiden pelien pelaamiseen? Kyllä, miksei - meillä on sellaisiakin pelejä, joiden sisällä on pelejä, ja pelaamme joskus niitäkin.

Mutta jos pelaamme tietokoneella, konsolilla tai puhelimellamme, niin on hyvä miettiä mikä tarkalleen on se merkitys, jonka niistä löydämme? Ja ennen kaikkea, voisimmeko yrittää löytää sitä samaa merkitystä myös tästä todellisuudesta - tästä suuremmasta pelistä - mahdollisesti jopa muutenkin suurenmoisempana?

Mikä sitten on tuhlaamista? Tämä elämä on sinun, olet sen itse valinnut. Tottakai on sinun asiasi päättää kuinka sen käytät. Voit pelata pelejä, voit käyttää päihteitä, voit maata sohvan pohjalla ja mässäillä itsesi hengiltä suoratoistopalveluiden tarjonnan parissa. Voit myös syyttää elämäsi surkeudesta muita. Ehdottomasti.

Kun elämäsi tässä todellisuudessa joskus päättyy ja palaat sinne mistä olet tullutkin, niin kuinkahan mahdat kuitenkaan muistella sellaista elämää? Olisiko se ollut tuhlausta, vai juuri sitä mitä olit halunnutkin tehdä? Mitkä olisivat pisteesi tästä pelistä?

Vain sinä voit sen päättää, ja voit päättää sen ainoastaan tässä ja nyt. Onko nyt se hetki, jota et itsekään halua muistella, vai onko nyt se hetki, jossa toteutat elämäsi tarkoitusta, sellaisena kuin sen itse halusit? 

Jos elämä on peliä, niin entä jos siinä pelissä saa pisteitä väkivalloin? Olemmeko täällä kaikki kaikkia vastaan?

Ajatuksesta saattaa löytää totuuden jyvän. Vain me itse olemme vastuussa omasta elämästämme. Se ei kuitenkaan tarkoita ikuista sotaa ja lisäpisteitä pääosumista.

Me pelaamme väkivaltaisiakin pelejä. Väkivaltaisissa peleissä ei ole mitään vikaa silloin kun niillä ei ole juuri viihdettä suurempaa merkitystä.

Mutta peli, johon pelaajat syntyvät täysin muistamattomina todellisuudesta ja aidosta itsestäänkin, ja viettävät elämänsä tavoitellessaan tarkoitustaan, suurten vastoinkäymisten ja suurten onnistumisten kautta, muodostavat parisuhteita ja perustavat perheitä, alati oppien ja opettaen, vain lopulta kuollakseen ja palatakseen sitten aitoon todellisuuteen? Ei, tänne väkivalta ei kuulu.

Elämän peli on merkityksellinen. Sillä on tarkoitus. Me olemme halunneet tulla tänne, ja haluamme varmasti tehdä niin lukuisia kertoja uudelleenkin.

Jos käytämme täällä väkivaltaa, puutumme toistemme tarkoituksien toteutumiseen. Jos tapamme jonkun, hänen tarkoituksensa ei voi enää täyttyä. Jos vahingoitamme toista, rajoitamme ja estämme hänen mahdollisuuksiaan saavuttaa tarkoituksensa. Kenenkään valitsema tarkoitus tuskin on olla jonkun toisen uhri.

Jos käytämme täällä väkivaltaa, jatkamme väkivallan kulttuuria. Edistämme omalla esimerkillämme käyttäytymistä, joka saattaa kääntyä myös meitä itseämme vastaan. Se kulttuuri voi olla voimissaan myös silloin, kun palaamme tähän peliin seuraavan kerran. Entä jos sillä kerralla olemmekin uhri? 

Ajattele, että tämä elämäsi on peli. Se on aivan sallittu ajatus.

Heitätkö pelisi hukkaan? Käytätkö sen itsesi tai muiden tuhoamiseen?

Vai teetkö siitä parhaan elämäsi koskaan?