Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Simulaatioteorian näkökulma

Kysymys siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, on kenties ihmiskunnan vanhin ja yleismaailmallisin kysymys. Jokainen kulttuuri, jokainen uskonto, jokainen filosofia on yrittänyt vastata siihen. Mutta simulaatioteoria tarjoaa jotain poikkeuksellista: vastauksen, joka ei vaadi uskoa yliluonnolliseen, mutta avaa silti oven johonkin tämän elämän tuolle puolen.

Siirtymän hetki

Jos todellisuutemme on simulaatio — rakennettu kokemus, johon valitsimme astua — niin kuolema ei ole tuhoutumista. Se on hetki, jolloin todellisuuden luonne vihdoin paljastuu meille.

Kuten Johannes kirjoittaa: ainoa hetki, jolloin tietoisuus tulee tietoiseksi todellisuuden luonteesta, on todellisuudesta poistumisen hetki. Koko elämämme ajan simulaatiossa emme voi tietää, onko todellisuutemme aito vai rakennettu. Tuo tietämättömyys on olennaista — se tekee kokemuksesta todellisen. Mutta kuoleman kynnyksellä verho nousee.

Jos tämä todellisuus on aito — pohjatodellisuus — niin tietoisuus yksinkertaisesti päättyy. Ei pettymystä, ei kärsimystä, ei tietoisuutta menetyksestä. Yksinkertaisesti lakkaat olemasta.

Mutta jos tämä todellisuus on simulaatio, tapahtuu jotain poikkeuksellista: heräät. Palaat siihen todellisuuteen, josta astuit tähän, ja saat takaisin kaikki muistosi — et vain tästä elämästä, vaan jokaisesta elämästä, jonka olet koskaan elänyt. Ja siellä odottavat kaikki ne, jotka lähtivät ennen sinua.

Miksi tämä ei ole pelkkää toiveajattelua

Tämä saattaa kuulostaa uskonnolta teknologisessa kuoressa. Mutta ero on ratkaiseva.

Perinteiset kuolemanjälkeiset uskomukset pyytävät sinua hyväksymään ne uskon varassa. Simulaatioteoria kysyy toisenlaisen kysymyksen: onko mahdollista rakentaa todellisuus, jota ei voi erottaa tästä? Jos vastaus on kyllä — ja kehityksemme virtuaalitodellisuudessa, tekoälyssä ja tietotekniikassa viittaa siihen — niin todennäköisyys siitä, että olemme jo tällaisessa simulaatiossa, on merkittävä.

Kuten Johannes huomauttaa, vaikka usko simulaatioon osoittautuisi vääräksi, siitä ei ole haittaa. Jos olemme pohjatodellisuudessa ja kuolema on todella loppu, simulaatioon uskonut ei ole pettynyt — hän yksinkertaisesti lakkaa olemasta eikä koe mitään. Mutta jos hän on oikeassa, hän herää jälleennäkemiseen ja muistamiseen.

Entä ne, jotka lähtivät ennen meitä?

Yksi simulaatioteorian lohdullisimmista seurauksista koskee jälleennäkemistä. Jos astumme tähän simulaatioon korkeammasta todellisuudesta — jota Johannes kutsuu Arkheksi — niin kaikki täällä kuolleet ovat yksinkertaisesti palanneet sinne.

Isovanhempasi. Liian nuorina menetetyt ystävät. Lapset, jotka eivät ehtineet kasvaa. He ovat Arkhessa, ainakin silloin kun eivät elä toista elämää tässä tai toisessa simulaatiossa. Ja kun sinun aikasi koittaa, voit kohdata heidät uudelleen, jakaa tarinoita elämistänne, vertailla kokemuksianne.

Tekeekö tämä kuolemasta merkityksetöntä?

Ei missään tapauksessa. Juuri tässä monet ymmärtävät simulaationäkökulman väärin.

Vaikka kuolema palauttaisi meidät korkeampaan todellisuuteen, tällä elämällä on valtava merkitys. Valitsimme tulla tänne syystä. Astuimme sisään tietäen, että se olisi vaikeaa, tietäen että unohtaisimme kaiken, tietäen että kohtaisimme kärsimystä ja menetystä. Jos heitämme tämän elämän huolimattomasti pois, tuhlaamme sen, minkä vuoksi tulimme.

Täällä tehtyjä asioita ei voi tehdä tekemättömiksi. Aikaa ei voi kääntää takaisin. Tekojemme seuraukset ovat yhtä todellisia kuin kaikki muu kokemamme todellisuudessa. Se, joka sanoo "mikään ei merkitse mitään koska tämä on simulaatio", on perustavanlaatuisesti ymmärtänyt viitekehyksen väärin.

Kuolemanpelko liukenee — mutta ei vastuuttomuuteen

Emme tulleet tänne pelkäämään. Kuolemanpelko estää meitä todella elämästä. Jos vietämme elämämme lopun pelossa, menetämme jokaisen nykyhetken — joka on ainoa asia, jonka voimme varmasti tietää todelliseksi.

Mutta pelottomuus ei tarkoita piittaamattomuutta. Johannes tekee tämän eron kauniisti: vastuullisuus kumpuaa merkityksellisyydestä, tarkoituksesta ja rakkaudesta. Emme kohtele toisiamme hyvin rangaistuksen pelosta. Kohtelemme toisiamme hyvin, koska ymmärrämme, että jokainen täällä on valinnut olla täällä, omaa tarkoitustaan tavoitellen, ja heidän vahingoittamisensa sabotoi jotain pyhää.

Pelottomuus tarkoittaa rohkeutta elää täysillä. Rohkeus on, kuten Johannes sanoo, rakkausseikkailu tuntemattoman kanssa.

Lähdön valitseminen

Kenties tämän filosofian radikaalein näkökohta on sen suhtautuminen valittuun kuolemaan.

Lääketieteen kehittyessä saatamme saavuttaa pisteen, jossa kuolema on vapaaehtoista — kaikki sairaudet parannettavissa, ikääntyminen käännettävissä. Silloinkin voimme aina valita lopettaa elämämme ja palata Arkheen.

Kun joku omasta vapaasta tahdostaan ja harkiten päättää, että hänen tarkoituksensa täällä on täyttynyt — se ei ole tragedia. Johannes ehdottaa, että se voisi olla jopa juhlimisen arvoista: kunnioitus elämälle, jonka sen elänyt kokee täydeksi ja kokonaiseksi.

Tämä ei ole kehotus päättää elämää ennenaikaisesti. Se on uudelleenkehystys: kuolema valmistumisena, ei epäonnistumisena. Paluuna, ei menetyksenä.

Eläminen tämän ymmärryksen kanssa

Jos otat simulaatioteorian vakavasti, se ei tee sinusta irrallista elämästä. Se tekee sinusta läsnäolevamman siinä.

Tämä hetki on ainoa asia, joka on varmasti totta meille, olimmepa simulaatiossa tai pohjatodellisuudessa. Kaikki muu — menneisyys, tulevaisuus, spekulaatiot todellisuuden luonteesta — on olemassa vain ajatuksena. Vain nykyhetki on välitöntä kokemusta.

Kysymykseen siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, vastataankin paradoksaalisesti parhaiten palaamalla siihen, mitä tapahtuu sitä ennen: tähän hetkeen, tässä ja nyt.

Ole läsnä siinä. Elä se täysillä. Ja kun kuolema tulee — oli se loppu tai alku — olet saanut siitä kaiken irti.

Nämä pohdinnat ovat saaneet inspiraationsa Johanneksen filosofisista muistiinpanoista, joissa hän tutkii todellisuuden, tietoisuuden ja tarkoituksen luonnetta simulaatioteorian kautta.